Neljäs synnytykseni lähestyi ja huomasin miettiväni paljon edellisiä synnytyksiäni. Niiden vaikutus mieleeni synnytti ajatuksen, että haluan tästä viimeiseksi jäävästä synnytyksestä hyvän kokemuksen. Hyvän muiston. Eheyttävän. Haluan positiivisen synnytyskokemuksen!

Halusin turvata mieluisan synnytyskokemuksen, sillä edellinen jätti jälkensä. Sellaisia huolia ja pelkoja mielen päälle, joita en halunnut kantaa ja hallita yksin tämän syntymän hetkellä. Minua jännitti aivan tolkuttomasti. Tiesin ettei puolisoni pysty ottamaan tarvittaessa haltuun sitä tilannetta, vaikka onkin korvaamaton tuki. Halusin synnytykseen mukaan kolmannen voiman!

Doula on kuin toinen tukihenkilö. Mietin, miten kukaan tuntematon voi olla minun tukihenkilöni sellaisessa hetkessä? Mutta sepä on doulan ammatin ydin ja sydän! Me tutustuimme toisiimme syntymän kautta. Käyden läpi edelliset ja tuleva. Niin käytännön kuin tunteidenkin osalta. Olin kertonut doulalle kaikki huolet ja pelot, sekä toiveet ja unelmat. Silloin äidin ei tarvitse kuin keskittyä synnyttämään. Ei  tarvitse edes pyytää aina asioita, kun doula ehdottaa niitä sopiviksi tähän hetkeen. Olinkin ensimmäistä kertaa vapautunut synnytyksen äärellä. Kerrankin en ollut synnytyksessä matkustajana, vaan olimme koko tiimi aina askeleen edellä. Elin synnytystä juuri minun omalla tavallani ja tahdollani läpi supistus kerrallaan. Doula oli meillä matkassa koko käynnistyksen ja synnytyksen ajan. Meillä oli varadoulajärjestely, jonka ansiosta Marika ja Salla pystyivät vaihtamaan päivystysvuoroa omien aikataulujensa mukaan.

Doula jättää  myös aina tilan puolisolle ja puoliso saa osallistua synnytykseen oman halun mukaan. Tarvittaessa doula ohjaa ja tukee myös puolisoa. Vastaa kysymyksiin ja poistaa huolia. Meillä synnytys on molemmille pelkoa ja ahdistusta tuova tilanne. Marika kertoi isälle mitä tapahtuu, miksi tapahtuu ja että kaikki näyttää hyvältä ja etenee niin kuin kuuluukin. Hän valoi isään rauhallisuutta ja uskoa. Puolisoni oli todella kiitollinen kun paikalla oli joku, joka osasi ja pystyi toimimaan minun hyväkseni niin, että puolisoni sai juuri sen tilan ja rauhan sekä osallisuuden, jonka hän tarvitsi. Ilman, että mikään ajatus / tunne sisältä repii häntä kahtia. Synnytystiimin yhteen nivoutuminen syntymän äärellä, niin nopeasti ja niin lujaksi yhteisöksi, voimaksi ja yhteistyöksi oli maagista! Se oli ehdottomasti yksi must feel once in a lifetime -juttu! Päällimmäisenä synnytyksestä jäi mieleen huolettomuus.

Havahduin pohtimaan myös tämän synnytyksen postpartumia. Jokin oli erilaista kuin toisilla kerroilla. Mikä? Huomasin kuinka meidän, minun ja vauvan, yhteinen alkutaipaleemme: synnytyksen jälkeinen sulautuminen toisiimme, on ollut konstitonta. Hyvin helposti soljuvaa. Siinä on ollut tiivis rauha. Ja jokin syvä voima. Ymmärsin, että minulla ei ollut mitään käsiteltävänä synnytyksestä! Ei mitään, mikä piileskelisi alitajunnassa. Ei itkemättömiä pelkoja ja huolia. Ei käsittelemättömiä epävarmuuksia. Synnytyksen avoin suunnittelu, tuntojen, huolien ja pelkojen käsittely yhdessä doulan kanssa. Sekä doulan tukeen nojaten tehty matka ennen käynnistystä lapsen syntymään asti, ovat saaneet mieleeni ja kehooni niin pysyvän rauhan, että uskon, vaikka itse synnytys olisi pitänyt sisällään ”mitä”, olisin ollut valmis siihen. (Ihan kaikista pahimpiin en, niihin ei kukaan koskaan.) Ja siksi, me olemme saaneet kuopuksen kanssa aivan mielettömän turvallisen ja autenttisen yhteisen alun joka kantaa edelleen.