Tämä on tarina esikoisemme syntymästä heinäkuussa 2021. Raskaus oli sujunut todella hyvin ja ilokseni myös synnytys noudatti samaa kaavaa.

Oli perjantai. Heräsin aamulla seitsemän aikaan, kun mieheni oli lähdössä töihin ja kerroin tuntevani erikoista kipua. Kehotin häntä pitämään puhelinta silmällä, jos kivut yltyisivät. Kipu oli alkuun kuukautisiin liittyvän alavatsakivun tapaista. Seurailin kipua koko päivän ja pohdin, että voihan nämä supistukset vielä laantua. Tein tavallisia asioita, söin ja yritin nukkua päiväunia, mutta en saanut kivuilta unta.

Kello lähestyi iltapäivä neljää ja kivut yltyivät sen verran, että päätin soittaa miehelleni. Samalla hetkellä, kun puhelin alkoi hälyttää, mies saapuikin kotiin ja lähdimme kohti sairaalaa, johon on meiltä noin tunnin matka. Matka sairaalaan oli minulle synnytyksen ikävin osuus, sillä istuminen tuntui ikävältä supistusten aikana, kun minulla oli kova tarve liikkua. Päivä oli helteinen ja muistan, että kävelimme aika hitaasti sisälle sairaalaan, supistukset pakotti minut pysähtelemään, hengittelemään ja heijailemaan.

Kun pääsimme sisään synnytysosastolle, meidät ohjattiin ensin valmisteluhuoneeseen ja minut istutettiin nojatuoliin käyrille. Jälleen istuminen tuntui ikävältä. Kun oltiin tarkasteltu käyrät, tsekattiin kohdunsuun tilanne. Olimme kaikki yllättyneitä, kun selvisi että olin jo 8 senttiä auki. Kätilö kysyi kivunlievityksestä, kerroin etten halua lääkkeitä jos ei ole ihan pakko, ja että haluan ammeeseen jos mahdollista. Seuraavaksi vaihdoin sairaalavaatteet ja siirryimme saliin, jossa pääsin ammeeseen. Ammeessa heijailin polvillaan ammeen reunaan nojaten läpi supistusten. Tärkein apu minulle oli liike ja se, että ajattelin aina vain meneillään olevaa supistusta ja siitä selviämistä.

Ehdin olla ammeessa noin 20 minuuttia, kun minulle tuli tarve ponnistaa ja mies kutsui kätilön. Hän ohjasi minut makuulle tarkistaakseen kohdunsuun tilanteen. Olin 10 senttiä auki ja seuraavalla supistuksella sain luvan ponnistaa. En muista kauanko ponnistusvaihe kesti, alkuun sujui hyvin, mutta loppuvaiheessa oli hieman haastavaa ja aloin epäillä onnistunko. Kätilö ja mieheni tsemppasivat minua ihanasti, rohkaisevasti, mutta lempeän jämäkästi. Mies tuki minua selästä ja antoi juomista supistusten välissä. Minusta tuntui hivenen epämukavalta, mutta itse synnytys ei minun kohdallani varsinaisesti sattunut. Supistukset olivat paljon pahempi kipu kuin ponnistaminen ja vauvan syntymä.

Lopulta sain ponnistettua hänet tähän maailmaan, täydellisen esikoisemme! Synnytyksen kestoksi merkittiin hieman reilu neljä tuntia, alkaen ensimmäisistä kipeistä supistuksista kotona, joten se oli myös melko nopea. Synnytyksen jälkeen piti ommella pari tikkiä, se kirveli. Mutta se ei haitannut, kun sain pitää sylissäni pientä ihmettä.

Raskaus ja synnytys ovat jääneet mieleeni voimauttavina, naisellisina kokemuksina, joista olen äärimmäisen ylpeä!